Elämäni on outoa, ristiriitaista. Olen ollut viisi vuotta freelancetöissä julkisuudessa. Välilä kk-palkkaisena kun vakkarit olivat vuorotteluvapaalla tms, ja välillä vain tuntipalkkaisena. Viimeisen taantuman aikana työtehtäviämme muutettiin niin, että niistä pystyivät suoriutumaan vakkarit ilman friikkuja. Minä ja toinen friikku jaettiin ne vähäiset vuorot mitä vakkareilta tippui.

Ennen lamaa olin tottunut nauttimaan julkisuuden työstäni, sen helppoudesta sekä hyvistä tienesteistä. Välilä jopa tuskastelin, että pitäiskö vaihtaa työpaikkaa vaan koska nykyinen työ oli niin yksitoikkoista ja "helppoa". Tuhlasin rahaa kynsiin, superkalliisiin ihonhoitoihin, hemmottelin rakasta kalliilla ruoilla ja hienoilla juomilla. Elin hedonistista elämää enkä miettinyt tulevaisuutta.

Opin helppoon elämään. Elämään ilman ponnisteluja ja stressiä. Ehkäpä sen takia hain myös uusia haasteita. Olin vielä kk-palkkaisena "helpossa" työssäni kun otin vastaan uusia haasteita koulutustani vastaavassa projektissa. En tiedä lähdinkö projektiin liian suurilla luuloilla itsestäni vai oliko kyseessä liian suuret odotukset, mutta lopulta päädyin suunnattomaan työuupumukseen. Meni puolitoista tai kaksi vuotta kun ponnistelin työssä mistä en juuri saanut palkkaa, en tukea muilta ja kannoin yksin harteillani vastuuta koko projektista. Tai siltä se ainakin tuntui. Samaan aikaan sain tiedon että työni tulevat vähenemään helpossa työssäni radikaalisti. Ahdistuneena halusin vain karata. Olin aivan lopussa. Halusin ulkomaille, pois kaikesta.

Niinpä lähdimme poikaystäväni kanssa rapakon toiselle puolelle. Jenkeissä asuu poikasystäväni veljen perhe. Olihan meillä ihanaa! Olin tosin niin uupunut, että en jaksanut olla aktiivinen vaan kuljin sinne minne muut ehdottivat että mennään. Muutamia hetkiä lukuunottamatta takaraivossani painoi taakkana keskeneräisen projektin ylitsepääsemättömät paineet. En halunnut käsitellä niitä, ja annoin vain palaa. Käytiin Las Vegasissa ja visa paloi.

Olen ehkä saanut elämässäni kaiken liian helposti, sillä vasta 26 vuotiaana romahdin pilvilinnoistani. Ei elämä olekaan niin helppoa. Olin ensi kertaa rahaton. Jouduin lainaamaan pitkäaikaistyöttömältä äidiltäni rahaa ruokaan ja elämiseen. Jouduin nöyrtymään ja hakemaan liitolta soviteltua päivärahaa. Tunsin olevani pohjamutaa.

Varsinaista työttömyyttä ei kestänyt montaa kuukautta, sillä aloitin aikuiskoulutuksessa opiskelut pukeutumisneuvojaksi. Sain myös töitä osa-aikaisena myyjänä vaateliikkeestä. Olin silti flegmaattinen. Tuntui että olin menettänyt sen energian ja vitaalisuuden mitä minussa ollut lapsesta asti. Teini-iässä ystäväni sanoivat minua ilopilleriksia ja tähtisilmäksi. Olin silloin hauska ja seurallinen. Rahattomuuden ja "työttömyyden" jälkeen välttelin ihmisten seuraa, olin hiljainen ja sisäänpäin vetäytyvä.

En vieläkään tunne olevani oma iloinen ja valoisa itseni. Mua pelottaa. Pelottaa se että mulle käy niin kuin äidille, joka 90-luvun laman iskiessä jäi koko loppuelämäkseen työttömäksi. Olen aina syyttänyt osittain äitiä itseään omasta kohtalostaan. Muistan kuinka yritin löytää äidille töitä. Olin TET-harjoittelussa hotellisiivojaana ja kerroin äidille innoissani, että voisit päästä sinne töihin. Olin vihainen kun äitiä ei kiinnostanut siivoaminen.

Ja nyt olen itse samassa tilanteessa. Kammoan ajatusta joutua kaupan kassalle. Sehän olisi noloa! Entinen tv:stä tuttu ja nyt Salen kassalla. Samalla halveksun omaa asennettani. Eihän kaupankassa ole mitenkään vähempiarvoinen ihminen. Sieltähän minäkin aikoinaan aloitin. Lukion jälkeen pidin välivuottani ja työskentelin Ruokavarastossa. Ei se ollut kauheaa ollenkaan.

Olenko liian paljon ylpistynyt 15 minuutin julkisuudestani vai onko se oikein, etten kulje elämässäni taaksepäin? Kulje samoja valmiiksi tallattuja polkuja.

Haluan vielä uskoa että korkeakoulututkintoni ja työelämässäni keräämä taito vievät minut mukavaan vakituiseen kk-palkkaiseen toimistotyöhön. Sitten lupaan että laitan rahaa säästöön, en törsäile ja autan muita!