Mulle on aina ollut hirvittävän vaikeaa hyväksyä epäonnistumisia. Olin hyvä kaikenlaisessa urheilussa jo lapsena. Pärjäsin yleensä hyvin hiihtokilpailuissa, mutta kerran eksyin kilpareitillä ja tulin itkien maaliin. Noh, lannistunutta lasta lohduteltiin sillä että saan seuraaviin kisoihin uudet sukset...

Koulussa olin myös suhteellisen hyvä, ainakin parempi kuin isosiskoni. Siitä sain kehuja äitiltä, mutta oikeastaan pelkästä olemassaolostani en koskaan saanut kiitosta tai hyväksyntää, vain hyvistä suorituksista.

Luulen, että jo lapsuudesta lähtien olen arvottanut itseni suoritusteni perusteella. Ja se on tuhoisaa, sillä silloin kun en onnistu itselleni laittamissa tavotteissa, menetän itsetuntoni täysin.

Esimerkiksi tämän hetkiset tavoitteeni:

- painonpudotus

- alkoholin käytön vähentäminen

- menestyminen töissä ja hyvät tienestit

- hyvä itsetunto ja mustasukkaisuudesta luopuminen

ovat hyviä niin kauan, kun niihin ei sisälly pakottamista ja täydellistä lamaannusta jos ja kun joskus menestyminen vaatii takapakkia.

Tiedän että onnistun tavoitteissani!